Useimmat meistä osaavat suorittaa. Olemme oppineet sen varhain: täyttämään odotuksia, vastaamaan vaatimuksiin, venymään vielä vähän silloinkin, kun jokin sisällä jo kuiskaa, että nyt on liikaa. Suorittaminen itsessään ei ole ongelma – ongelma on se millaisella energialla suorittaminen tapahtuu.
Ensimmäinen suoritusenergia on monelle tuttu. Se on raskasta, mustaa, paksua. Sellaista, joka tuntuu kehossa puristuksena, mielen tasolla jatkuvana paineena ja sisäisenä puheena, joka alkaa sanoilla “Täytyy…”, “Pakko…”, “Pitää…”. Tällä energialla saa asioita kyllä aikaan, usein vieläpä varsin tehokkaasti. Mutta samalla se kuluttaa. Vuosien saatossa se tukkii koneiston, kaventaa ajattelua, latistaa tunne-elämän ja vie vähitellen yhteyden siihen, kuka olemme ja miksi ylipäätään teemme sitä mitä teemme. Lopulta ei enää jaksa innostua, ja elämä tuntuu pelkältä suorittamiselta.
Monelle tämä muodostuu eräänlaiseksi elämän tai uran kriisipisteeksi: pysähdykseksi, joka ei enää ole valinta vaan välttämättömyys. Tässä kohdassa ei auta uusi ajanhallintamenetelmä tai parempi priorisointi. Tarvitaan jotain syvempää. Pysähtymistä. Kuuntelua. Rehellistä katsetta siihen, miten voin, kuka olen ja minkä minua oikeasti motivoi, liikuttaa ja kutsuu.
Kun tämä kuuntelu tapahtuu riittävän syvästi, voi avautua toisenlainen suoritusenergia. Se on kirkasta, puhdasta ja kevyempää – ei siksi, että työ tai elämä olisi yhtäkkiä helppoa, vaan siksi, että energia syntyy oikeasta lähteestä. Tämä energia ei kuluta, vaan lisää voimavaroja ja hyvinvointia. Sisäinen puhe alkaa muuttua: “Haluan…”, “Tarvitsen…”, “Voin…”. Kirkkaan energian toiminta ei enää synny pakosta vaan vetovoimasta: “Tämä kiinnostaa ja inspiroi minua…” “Tämä tuo minulle iloa…” “Tästä innostun…”. Asiat ikään kuin tapahtuvat itsestään, ilman jatkuvaa itsensä patistamista.
Tämän siirtymän – raskaasta suoritusenergiasta kirkkaampaan – haaste ei ole siinä, etteikö ihminen haluaisi elää ja toimia toisin, vaan siinä, että yksin on vaikea nähdä oman ajattelun, motiivien ja totuttujen sisäisten pakkojen läpi. Se, mikä tuntuu meistä itsestään täysin rationaaliselta ja välttämättömältä, onkin usein vain opittu tapa olla suhteessa työhön, vastuuseen ja itseen.
Tässä kohtaa ulkopuolinen ajattelukumppani voi olla ratkaiseva. Coach, terapeutti tai muu luotettu keskustelukumppani voi auttaa näkemään oman tilanteen uudella tavalla. Toisille sopii paremmin ohjattu ryhmä, jossa on samankaltaisessa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Yhdessä tehdyt harjoitukset avaavat uusia näkökulmia, ja toisten tarinoissa alamme tunnistaa omia uskomuksiamme, pelkojamme ja toiveitamme. Usein on valtavan helpottavaa huomata, ettemme ole yksin tilanteemme kanssa.
Joillekin ihmisille tämä siirtymä tapahtuu myös psykedeelisen kokemuksen kautta. Oikein valmisteltuna, turvallisessa kontekstissa, psykedeelinen kokemus voi hetkellisesti ohittaa totutut mielen suodattimet ja paljastaa jotakin olennaista siitä, mikä meitä oikeasti liikuttaa – tai mikä meitä huomaamatta ohjaa. Moni kuvaa näitä kokemuksia syvästi merkityksellisiksi: ne voivat kirkastaa omia motiiveja, näyttää työn ja elämän suunnan uudesta perspektiivistä tai palauttaa yhteyden sisäiseen elinvoimaan, joka on pitkään ollut suorittamisen alle hautautuneena.
Kirkkaalla energialla toimiminen ei tarkoita ponnistelun loppumista. Myös tällä energialla tehdään vaikeita päätöksiä, kohdataan epämukavuutta ja viedään asioita maaliin. Ero on siinä, että ponnistelu syntyy uudenlaisesta lähteestä – ei pelosta, syyllisyydestä tai riittämättömyyden kokemuksesta. Paradoxaalisesti juuri tämä energia mahdollistaa korkeamman ja kestävämmän suoritustason. Sellaisen, joka ei polta loppuun vaan ruokkii itse itseään.
Ehkä yksi keskeisimpiä johtajuuden ja itsensä johtamisen kysymyksiä ei siis ole miten suoriudun paremmin, vaan: millaisella energialla sinä tällä hetkellä toimit – ja mitä tämä energia sinulaa pitkällä aikavälillä tuottaa?
